Sairaala aikuisen silmin

Mulle sairaalassa käyminen on aina henkisesti raskasta, oli käynnin syy sitten mikä hyvänsä. Meillä on nyt ollut sellaisia käyntejä, missä mä joudun odottelemaan, pitkälti toista, kolmattakin tuntia. Parilla kerralla tytär oli mukana.

Ja huomasin, että aikuismieli näkee asiat aaaiivan erilailla kuin lapsi. Näin minä näen, ja eipä ole ihme että ahdistaa.


Tylsää, harmaata ja monimutkaisia nimiä. Sisällä, yhdellä käytävällä on viitta "lasten psykiatrian yksikkö", sen edessä aina pysähdyn, toivon että maailma olisi sellainen, että sille osastolle ei olisi edes tarvetta. Jotenkin on huiman ahdistavaa ajatella että pienessäkin mielessä voi heilahtaa.


Käytäviä, masentavia värejä, tekokukkia....



Kello menee sairaalassa h i t a a s t i


Automaateista, kahviostakaan, ei pahemmin saa mitään terveellistä. Sitä ihmettelen, siellä on paljon pitkäaikaispotilaita, jotka ovat vaikkapa setvimässä suoniaan paremmin toimiviksi, aamupäivät istuvat mussuttamassa pullaa... Lounaaksi on tarjolla pitsaa. Joka päivä.


Käytäviä, kilometritolkulla käytäviä, ylös alas ja ympäri.




Tässä on kai joskus ollut kolikkopuhelimet. Nyt niillä voi soittaa vain taksin "nosta luuri, taksi tulee".



Joka puolella on kieltoja. Jos tupakoit muualla kuin röökiruudussa, tulee vartija tai hoitaja heti sanomaan. Sääliksi kävi kun pyörätuolissa istuva kipsijalkainen mies meni kaatosateeseen tupakalle :)


Äiti on vähän väsynyt.

Lisää käytäviä, kilometritolkulla. Eri hisseillä pääsee eri pituisten käytävien varrelle. On tullut seikkailtua. Ja nähtyä matkan varrella, jos vaikka mitä.


Nämä tuolit, nuo kukat, varmaan noi lehdetkin, ovat olleet tässä kohdassa, muuttumattomina, koko tämän 4 vuotta mitä olen Jorvissa ravannut. Jollain kerroilla olen istunutkin tässä, tuolla vaaleammalla tuolilla.

Olisin halunnut kuvata monta muutakin. Niitä todellisia syitä sille ahdistukselle. Lapsi makaa sängyssä jota kuljetetaan kohti neuron osastoa. Isi kävelee vieressä, pitää kädestä ja sanoo "kaikki on hyvin". Minä seuraan sivusta, ajattelen, että kaikki on ehkä hyvin, mutta mikään ei enää koskaan ole kuten ennen. Tästä teidän polku tämän taudin kanssa vasta alkaa. Tietenkään minä en voi tietää mikä lapsella oikeasti oli hätänä. Ehkä se oli ollut nielurisaleikkauksessa. Ehkä he eivät koskaan enää palaa tänne, näille käytäville.

Sairaalassa kaikki on yksin. On vain ne omat ajatukset, eikä kellään samat. Jokainen kokee eri tavoin. Ja se siinä onkin kaikkein raskainta. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä, vaikka yrittäisi kertoa. Kukaan ei tiedä miksi kyyneleet valuu poskille, missä tahansa muussa paikassa joku voi jopa kysyä, sairaalassa ei koskaan, sillä vastaus voi olla sellainen mitä kukaan ei halua kuulla.

Tämä tarina jatkuu, lapsen silmin

2 kommenttia:

  1. todella loistavasti olet kirjoittanut,tämä pitäisi saada luettavaksi jonnekin ylemmälle taholle tai lehteen.jaksamisia sinulle.terveisin naapurisi tästä lähistöltä

    VastaaPoista

 

Yritys

Instagram @Susannafin